Enimmäkseen sitä ei edelleenkään käsitä, että Valo on lopullisesti poissa. Tiedän sen kyllä, mutta en kuitenkaan ymmärrä. Ja niinä hetkinä joina ymmärrän, itken kovin lohduttomasti.
Myös Valon vaiheet ovat nyt loppu, ulottumattomissani. En voi niitä teille enää jakaa, vaikka sitä kovasti toivoisinkin. En voi enää antaa vertaistukea erityislapsen äitinä, superäidin puku on nyt ripustettu naulakkoon. Tämä onkin blogin viimeinen julkaisu.
Kirjoittaminen on minulle kuitenkin ominainen tapa prosessoida asioita ja olen jo jonkin aikaa kirjoittanut pöytälaatikkoon. Moni on sekä netin kautta että kasvotusten pyytänyt, etten lopettaisi blogin pitämistä, joten päädyin lopulta avaamaan toisen blogin, jonne omia ajatuksiani availen...
Haluan kiittää kaikkia lukijoita, kommentoijia ja mukana matkassa olleita. Vaikka blogin tarkoitus ei ole missään vaiheessa ollut lukijoiden kerääminen, olen ollut iloinen siitä, että Valon tarina on koskettanut ihmisiä niin laajalti.
Toivon, että blogista jää lukijalle päälimmäisenä mieleen ihmisarvo ja rakkaus. Se, että jokaisella on oikeus ihmisarvoiseen elämään, tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. Toivon, että jokaisella vaikeavammaisen lapsen vanhemmalla ja vaikeavammaisten lasten kanssa työskentelevillä olisi rohkeutta kohdata nämä lapset ihmisinä, sukeltaa heidän maailmaansa, avata ja näyttää heille meidän maailmamme, rohkaista ja kannustaa oman minuuden löytämiseen. On aivan eri asia olla "vain Valo" kuin "MINÄ, Valo".
Sain pian Valon kuoleman jälkeen Valon fysioterapeutilta kortin, joka tiivisti mielestäni kaiken olennaisen Valon kanssa vietetystä elämästä ja jonka sanoihin haluan blogini päättää.
"Vain hyvällä saat aikaan hyvää.
Vain rakkaudella saat rakkautta.
Vain rakastamalla kestät itse.
Ei ole muuta tietä."
