Synninpäästö väsyneille äideille (ja iseille)

Let's face it: lapset ovat ärsyttäviä. Kiljuvat niin että tärykalvot vuotavat verta. Kun vedät tuntikausia hautuneen tagine -padan uunista ulos ja orgastisuutta lähentelevä tuoksu täyttää keittiön, ne rupeavat nyrpistelemään nenäänsä ja yökkäilemään. Ja mikä hemmetin vainu niillä on sen suhteen, että juuri kun olet saanut vessat kuurattua, lattiat imuroitua ja teekupposen haudutettua, niin istuttuasi alas ja avattuasi Khaled Hosseinin kirjanmerkin kohdalta, kuuluu makuuhuoneesta iloinen ja käskyttävä ääni, joka kertoo, että kullanmuru on herännyt päiväunilta...

Monesti ärsytyksen hetket ovat niitä hetkiä, jolloin on syystä tai toisesta väsynyt ja stressaantunut. Kun kaipasi hetken syvään hengittelyä ja hiljaisuutta, omaa tilaa, saakin kimppuunsa seuraa ja palvelua janoavat lapsensa. Vatutuskäyrän laskemiseen ei kuitenkaan aina riitä se, että ymmärtää, mistä miehisen ulokkeen kasvaminen otsaan kumpuaa. Siinä se tököttää joka tapauksessa. Vaihtoehtoina on joko vaikuttimensa ymmärtämisestä huolimatta kanavoida osa ärsyynnyksestä lapsiin tai olla aikuinen, nielaista kiukkunsa, ottaa naamalle kestohymy ja nyökkäillä höpötystulvalle tasaisin väliajoin. Molempia vaihtoehtoja on tullut harrastettua.

Valo saa ehkä raivoisimmat olotilat minussa aikaan öisin. Ihan sama herääkö se laulamaan iloisena, karjumaan kurkku suorana vai nitisemään tyytymättömyyttään - pakotettu valvominen keskellä parhainta uniaikaa on syvältä. Puoli tuntia vielä menee. Puolentoistatunnin kohdalla iskee epätoivo. Silloin tulee helposti valittua se ei-niin-aikuinen -polku ärsytyksen tunteiden ilmaisuun.

Valon kanssa turhauttaa muutenkin se, että ongelmat ja rutiinit jatkuvat samanlaisina vuodesta toiseen. Esikoisen kohdalla ne muuttuvat esikoisen kasvaessa. Äitinä oleminen ei helpota, mutta saa erilaisia sävyjä kunakin ikäkautena. Siihen, että vauvat ja pienet lapset kasvavat nopeasti, on olemassa syynsä. Nimittäin kuolaaminen, rattaiden työntely, vaipparalli, syöttämiset, juottamiset, pukemiset, riisumiset, potattamiset ja loputon "ugikuu" -ääntely ovat ihan jees kunhan lapsi kasvaa niistä jossain vaiheessa ulos.

Olen joskus miettinyt, että voisin nauhoittaa päivän puheeni nauhurille ja laittaa pyörimään Valon hoitotilanteissa. Valon hoitamisessa tarvitaan rutiineja ja samana toistuvia juttuja, jotta Valo pysyy niin sanotusti messissä eli ymmärtää, mitä tapahtuu ja hahmottaa päivän kulkua. Mutta äiti-ihmiselle se alkaa olla kolmen ja puolen vuoden jälkeen aika puuduttavaa, ne rutiinit kun eivät ihan kamalasti ole vauva-ajoista muuttuneet.

Saako ärsyttävälle lapselle suuttua? Saako ärsyttävälle monivammaiselle lapselle suuttua? Pakko saada! En suostu uskomaan, että maailmassa olisi yhtään äitiä tai isää, joka ei olisi menettänyt hermoja lapseensa, oli tämä sitten millainen tahansa. Ei kertakaikkiaan voi olla yhtään vanhempaa, joka ei olisi manannut sitä, että on mennyt pyöräyttämään mukulansa maailmaan. Suuttuminen on inhimillistä ja ehkä jopa tervettäkin. Lapselle, olkoon kuinka monivammainen tahansa, on varmaan myös hyvä näyttää, että a) jos olen ärsyttävä, tolla menee hermo ja b) hermo voi toisinaan mennä, mutta siitä pääsee yli, eikä se tarkoita, etteikö minua rakastettaisi.

Tätä mietti tänään iltarutiinien ääressä väsynyt äiti, jonka lapsi osaa hienosti sylkeä epilepsialääkkeet äidin naamalle, mutta joka ei missään nimessä voi sylkeä hammastahnoja lavuaariin, vaan valuttaa ne joka hemmetin ilta suupielestään äidin olkapäälle matkalla sänkyyn nukkumaan.

Catch up

Valon päiväkotielämä on sujunut pienen aallonpohjan jälkeen taas paremmissa mainingeissa. Ruoka maistuu, kuten myös uni. Valo nukkuu edelleen paljon enemmän päiväkodissa kuin kotona ollessaan, mutta toisaalta en ihmettele sitä, pelkästään päiväkodin ääniympäristö vie varmasti voimia. Lisäksi epilepsiatilanne on sama, mikä se on ollut jo pitkään: todella syvältä. Käytännössä epileptistä toimintaa on kai aivoissa koko ajan ja säpsyjä ropisee tasaiseen tahtiin. Välillä Valo selkeästi väsyy kohtauksista tai valittaa ennen niitä. Toisinaan kohtaukset ovat selvästi kivuliaita. Aika mukavasti me kuitenkin pystytään elämään ja toimimaan säpsyistä huolimatta. Olen tosi kiitollinen siitä, että Valon kohtaukset ovat nopeita spasmeja tai lyhyitä spasmisarjoja, eivätkä esim. pitkäkestoista kouristelua ja tuntien poissaoloa. Olen kuullut niistä ihan tarpeeksi vakuuttavia kokemuksia lähipiiristä, enkä kaipaa asian tiimoilta omakohtaisia kokemuksia.

Olen yrittänyt opetella uusia tapoja olla ja toimia Valon kanssa, sillä Valon nostaminen ja kanniskelu on nyt, 20kg painon saavuttamisen jälkeen, alkanut tuntumaan rasituksena selässä. Tänään pidimme pienet perjantaitanssit kun kotiuduimme työ- ja päiväkotiviikosta, tanssitin Valoa sylissäni ja jo reilun vartin jälkeen selkä vihjaisi, että nyt kannattaa ottaa vähän iisimmin. Tuntuu haikealta, että en enää jaksa hoitaa Valoa kuten aiemmin. Olen yrittänyt asennoitua niin, että en kuitenkaan hoida poikaa huonommin, ainoastaan eri tavalla... 

Onneksi Valo alkaa jo kypsymään sille ajatukselle, että meidän ei kokoajan tarvitse olla kosketusyhteydessä toisiimme. Kesän jatkuneen siedättämisen jälkeen hän viihtyy jo pitempäänkin keskenänsä ja se toisaalta avaa minulle ihan uusia ovia. Voin hetkeksi keskittyä johonkin muuhun kuin Valon hoitamiseen ilman taustalta kantautuvaa kimeää muistuttelua siitä, että joku on jätetty oman onnensa nojaan. Johan sitä kuunneltiinkin vuosi kaupalla parkua ja ininää joka kerta kun herra joutui odottamaan lattialla tai sohvan nurkassa.

Olen miettinyt paljon sitä, kaipaako Valo yksin oloa. Kaikki me tarvitsemme omaa tilaa toisinaan. Jotkut enemmän, jotkut vähemmän. Miksei siis Valokin haluaisi välillä olla ihan rauhassa. Kun vielä osaisi antaa hänelle ne hetket silloin kun hän niitä tarvitsee. 

Tämä viikko on mennyt pienen flunssan kourissa. Kuinkas muutenkaan, kun päiväkodit ovat taas täynnä lapsia ja pöpöt kiertävät iloisesti. Valo onneksi näyttää selvinneen räkätaudista vähällä ja pahin piikki taittui nopeasti ei-niin-häiritseväksi rohinaksi ja vuotavaksi nenäksi. Lääkäriaikojakin on alkanut kesätauon jälkeen tipahdella postiluukusta, apuvälinetarvetta ehdittiin jo kartoittaa tällä viikolla palaverissa. Kaikki kotona olevat apuvälineet menevät uusiksi, koska Valo on saanut ne yksivuotiaana ja kasvanut niistä mallikkaasti ulos. Onneksi tarve ei ole kipeän akuutti - apuvälinelainaamon toiminnan tuntien uusia välineitä voidaan odotella saapuvaksi vuodenvaihteessa.

Normiperjantai

Aina välillä sitä havahtuu miettimään, miten vääristynyttä meidän arjesta on Valon myötä tullut. Kuten esimerkiksi tänään. On ihan normaalia, että meidän perjantai-iltaan kuuluu se, että kun aloitellaan illallista, Valo rupeaa yrjöämään jotain, mikä näyttää epäilyttävästi päiväkotilounaalta. Ja sitten minä vaan rutinoituneesti pidän huolen, että kaikki oksennus päätyy ruokalappuun, josta sen on kätevä siirtää viemäriputkiston kuljetettavaksi. Ja sitten me pyyhitään vähän kuolaa ja rippeitä pois ja aloitetaan illallinen. Ilman, että kukaan on menettänyt ruokahaluaan yrjöepisodin vuoksi. 

Ja sekin on ihan normaalia, että Valo meinaa tukehtua useamman kerran ruokapöydässä ruokaansa ja että poikaparan aivoissa on käynnissä melkoinen sähköinen perjantaidisko. Valon omituisuudet nivoutuvat saumattomasti osaksi sitä ehkä hieman tavanomaisempaa arkea, jossa äiti joutuu vääntämään epäilyttävästi esimurkkuikää kohti hiipivän esikoisensa kanssa siitä, miksi hän ei syö tv:n vaan ruokapöydän ääressä...

Tuli vaan tänään ylläkuvattua eläessäni mieleen, että joku voisi oikeasti saada noista ruokapöydän tapahtumista aikaan tosi dramaattisen facebookpäivityksen tai blogikirjoituksen. Sellaista se nimittäin on välillä, kun lukee normielämästä täältä erityiselämän syövereistä. Ei voi välttyä ajatukselta, että oikeasti, jaksaako noi valittaa tuostakin tai kamoon, miksi toi on huolesta sairas tuollaisen pikkujutun takia, tekee kärpäsestä härkäsen. Ja miten onnellisia suurin osa ihmisistä onkaan, kun heidän murheen ja huolen aiheensa ovat loppupeleissä varsin mitättömiä! Ottaen huomioon, että minäkin voin, kaiken tämän kummallisen elämäni keskellä, olla ihan onnellinen ja tasapainoinen. Ihminen on kummallinen kapistus - sopeutuu varsin helposti vallitseviin olosuhteisiin. Elämä on sellaista, jona sen ottaa vastaan.  

Tosiasioiden hyväksymisestä

Valon päiväkotielämä ehti kestää hurjat puolitoista viikkoa ennen kuin pääsimme tuttuun "päivät-eivät-suju-niin-hienosti" -rytmiin. Kiukuttaa. Ruoka ei maistu. Onneksi välissä on aina hyviäkin päiviä, mutta niinä päivinä, kun saan kotiin kiukkupussin, joka ei ole hoidossa olonsa aikana syönyt kuin ehkä yhden aterian (jos sitäkään) tai joka on oksennellut paljon ja itkeskellyt, omatunto alkaa soimaamaan.

Arvasin sen kyllä. Kesäloman mukanaan tuoma tilanteen tasoittuminen ja Valon hyvävointisuus eivät olleet sattumaa. Valon on hyvä olla kotona, äidin hoidossa. Harmi vaan, että minulla ei ole taloudellisia mahdollisuuksia olla kotona Valon kanssa. Toisinaan olen kyllä leikitellyt sellaisella ajatuksella, että rupeaisin sosiaalipummiksi. Olenhan jo valmiiksi lomakkeiden täytön ja puhelinaikoina jonotuksen mestari!

Luulen, että suurin osa Valon ongelmista päiväkodissa ovat mentaalipuolella. Syömättömyys on aika klassinen keino ilmaista mieltään kun muita keinoja ei ole. Stressi ja paha olo ilmenevät helposti kropassa. Valon viesti on minun mielestäni aika selvä. Ei se ole ihme. Kotona hoidan Valoa ihan erilaisella tyylillä kuin päiväkodissa hoidetaan. Uskallan myös väittää, että toimintani pohjaa aivan erilaiseen näkemykseen ja arvoihin kuin päiväkodissa. Kyllä Valo kuulemma hymyileekin hoitopäivien aikana ja on hyväntuulinen ja nauttii elämästä. Kovasti toivon, että jatkossakin päiväkotielämään mahtuu enemmän hyviä kuin huonoja hetkiä.

Kun Valolla on ollut surkea päivä, tulee henkilökuntaa kohtaan helposti vähän katkera olo. Jokainen vanhempi tietää sen. Kun omalla lapsella on ollut huono olla jonkun muun hoidossa, niin ensimmäinen ajatus on, että hoitajat on olleet paskoja. Varsinkin, kun niitä huonoja päiviä alkaa olla enemmän. Ja varsinkin kun jättää hoitoon niin erityisen lapsen kuin Valo, jonka kyvyt oman puolensa pitämiseen ovat rajalliset. Ja jonka viestit voi halutessaan jättää huomiotta. 

Onneksi ensimmäisestä ajatuksesta pääsee halutessaan pitemmällekin. Että ehkä kyse ei ole ryhmässä työskentelevistä ihmisistä ja heidän toimintatavoistaan, vaan ylipäätään tilanteesta, jossa Valo joutuu olemaan ja olosuhteista, joihin ei voi vaikuttaa. Ja että oikea osoite ei ole silloin katkeroitua henkilökunnalle, joka kuitenkin varmaan saamiensa resurssien ja koulutuksen puitteissa yrittää parhaansa. Tärkeintä on se, että voin turvallisin mielin jättää Valon joka aamu päiväkotiin. 

Katkeran ajatuksen voi siirtää samaan "sinulla ei ole oikeutta katkeroitua ja syyttää tästä ketään" -koriin lukemattomien muiden vaikeiden ajatusten ja tunteiden kanssa. Jostain syystä niitä on tässä matkan varrella kertynyt aika läjä. Vaikeita tosiasioita ja tunteita, jotka eivät ole kenenkään syytä, eivätkä vikaa, mutta jotka sattuvat välillä ihan hemmetin paljon ja välillä vähän vähemmän. Ne täytyy vaan hyväksyä, sitä kautta niistä saattaa päästä yli.

Arkikuulumisia

Ensimmäinen arkiviikko sujui yllättävän leppoisasti. Valo itki vuolaasti kun toissaviikonloppuna kerroin, että kesäloma loppuu ja täytyy taas mennä töihin ja päiväkotiin. Hoitopäivät ovat kuitenkin sujuneet hyvillä mielin. Aikaiset aamuherätykset sopivat Valolle mainiosti, yrittihän hän nousta samaan aikaan koko kesäloman ajankin. :) Jokainen aamu Valo kuitenkin pettyy pahasti, kun kotona ei saa aamupalaa, vain aamulääkkeet. Kiukku on korvia vihlova. Että huomenta vaan, naapurit! :)

Jatkan edelleen kuusituntisen työpäivän tekemistä ja se helpottaa arkea. Nyt olen kokeillut työaikaa kello 8-14 ja se on tuntunut oikein hyvältä, iltapäiviin jää paljon aikaa. Ehtii hengähtää työpäivän jälkeen ja aikaa jää silti touhulle. Eikä kasaannu kaikki kotihommatkaan viikonlopulle. Eilen pääsin muutamaksi tunniksi omaishoidon lomillekin ja mukavaa oli!

Joten tänne kai kuuluu ihan hyvää. Elämä on vielä monella tapaa levällään, eikä oikein tiedä, minne tästä suuntaisi. Tuntuu kummalta, kun ei ole rutiineja. 

Oman pään selvittelyssä on päädytty siihen tulokseen, että minulla on ollut keväällä burn out. Ja eikai se loppupeleissä ole kaiken Valon kanssa koetun jälkeen ihme, että psyyke ei ihan pysy perässä. Mutta seuraavalla kerralla toivoisin kyllä, että pystyn tunnistamaan merkit aiemmin ja pysäyttämään ahdistuksen pyörivän pyörän nopeammin.
Tällä hetkellä on aika stressivapaa olo. Jotenkin sitä on käynyt niin äärimmäisen raskaan prosessin läpi (vaikka keskenhän se vielä on), että asioita katsoo jälleen kerran uusista mittakaavoista ja perspektiiveistä. Jospa sitä ihmisenäkin olisi kasvanut vähän. En sano, etteikö turhautumisen ja ahdistuksen tunteita Valoa hoitaessa tule, tottakai tulee ja niistä ei pääse eroon, mutta ehkä minulla on nyt edes vähän enemmän työkaluja käsitellä ja hallita niitä.

"Työuupumuksella on kolme erityispiirrettä: uupumusasteinen väsymys, kyynistyneisyys ja alentunut ammatillinen itsetunto. Lisäksi uupuneella esiintyy yleensä myös runsaasti yleisiä stressioireita.

Kokonaisvaltainen ja yleistynyt väsymys kertyy pitkään jatkuneesta pinnistelystä tavoitteiden saavuttamiseksi ilman riittäviä toimintaedellytyksiä. Väsymys ei enää hellitä vapaa-aikana normaalilla levolla eikä liity työn yksittäisiin kuormitushuippuihin.

Kyynistyminen tarkoittaa, että epäilee oman työn merkitystä ja kokemus mielekkyydestä katoaa. Kyynistyminen toimii eräänlaisena puolustuskeinona mahdottomassa työtilanteessa, mutta se ei ole tahdonalainen valinta. Ihmissuhdetyössä kyynistyminen saattaa ilmetä myös suhteessa asiakkaisiin, esimerkiksi mekaanisena suhtautumisena, kun taas muissa töissä se ilmenee lähinnä suhteessa työhön ja sen merkitykseen.

Ammatillinen itsetunto koostuu siitä, että kokee pystyvänsä työhönsä. Pystyvyyden ja aikaansaamisen kokemukset vähenevät työuupumuksen kehittyessä. Aikaansaaminen koetaan huonommaksi omaan aiempaan ja muiden suoritutumiseen verrattuna."

(http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00681)

Nokka kohti arkea

Vaikka viimeiset kuusi viikkoa ovat olleet ehkä elämäni pisimmät, niin on silti todettava, että kesäloma on lusittu ja on aika suunnata ajatuksia maanantaina alkavaan arkeen. Edessä odottaa monella lailla uutta. Pyysin itselleni keväällä toisenlaisia työtehtäviä jaksaakseni ylipäätään työkykyisenä ja palaankin lomilta hieman erilaiseen työnkuvaan. Varmasti haastetta riittää nytkin, mutta erilaisella tavalla kuin aiemmassa työssäni. 


Viimeinen kesälomaviikko sisälsi mukavia ystäviä ja kesäsäästä nauttimista. Alkuviikosta kävimme uimastadionilla ja sitä voi kyllä suositella retkikohteena. Esikoinen pääsi uimaan ja touhuamaan ja minä sain Valon kanssa loikoilla nurmikolla. Rattaiden kanssa kulkeminen oli helppoa ja esteettömyys oli otettu stadikalla hyvin huomioon.

Valonkin vointi on parantunut sitä mukaa, kun kesäloma on edennyt. Turvotuksia tulee huomattavasti vähemmän, itkuisuus on vähentynyt ja hymyt lisääntyneet. Toki peruselementit - epi ja yrjöt - ovat tiiviisti matkassa mukana, mutta en enää edes villeimmissä kuvitelmissani usko, että niistä päästäisiin eroon, joten ne kuuluvat vähän niin kuin pakettiin. Hiukkasen pelottaa, kuinka paljon päiväkotielämä Valoa rupeaa rasittamaan ja lähteekö vointi taas luisumaan huonompaan.

Kaiken kaikkiaan tuntuu, että olen valmis siirtymään laitumilta takaisin oravanpyörään. Jos sitä jotenkin osaisi rakentaa arkea niin, että jokaisessa päivässä olisi niitä voimauttavia hetkiä. Saisi sytytettyä sisäiselle taivaalleen tarpeeksi tähtiä. Että marraskuun pimeys ei ihan onnistuisi nujertamaan, vaikka se joka vuosi kaikkensa yrittääkin.