Aamun taivas oli pilvinen ja harmaa

Tämän viikon loppupuoli oli omaishoitajalle vilkas. Torstaina olin vapaapäivällä, sillä meillä oli Valon kanssa sairaalapäivä. Ensin kävimme teettämässä uudet ortoosit, nyt kun Lastenlinnan ortoosihuone on vihdoin saatu kuivaksi vesivahingon jäljiltä. Teetimme aiemmin vesivahingon aikana Valolle kipsiortoosit, mutta ne eivät olleet hyvät, joten nyt oli uusi yritys. 
Ortoosien kanssa on saattanut olla ongelmaa myös siksi, että Valolla on ollut reilun kuukauden ajan mystistä turvotusta. Turvotusta on käsissä ja jaloissa sekä kasvoissa, ei välttämättä kaikissa yhtä aikaa tosin. Turvotus sijoittuu enimmäkseen kropan oikealle puolelle, toisinaan vasemmalle. Välillä laskee ja sitten taas nousee. Kävinkin ortoosihuoneen yläkerrassa jättämässä epivastaanoton lääkärille viestin turvotuksesta kysyen, kuka tätä asiaa lähtee tutkimaan (kenelle se kuuluu). 
Tämän jälkeen kävin jättämässä viestin kirurgian vastaanotolle Valon asioista vastaavalle kirurgille siitä, että Valon käyttämä refluksilääke on nyt loppu, kaput, finito. Ainakin Helsingin apteekeissa myytävä erä menee maaliskuussa vanhaksi ja uudempaa erää ei ole, sillä lääkkeen valmistus on lopetettu. Saman aiheen äärellä sujui myös käynti suolistovastaanotolla tarkastuksessa. Lääkärit miettivät yhteistuumin, mitä tehdään, kun lääke meiltä loppuu, sillä refluksi on hyvin herkässä tilassa. Jos kolme kertaa päivässä annettavasta lääkkeestä jää pois esimerkiksi välipalalla annettava kerta (jos Valo on esim. nukkunut pitkät päikkärit ja lääkkeenantoajan yli), sen huomaa heti pulauttelun määrässä.
Kaiken keskellä päivään sisältyi myös ihana hetki, kun meillä oli lounasaikaan tunnin verran aikaa viettää siestaa keväisen Töölön rannassa. 

Tänään  perjantaina lähdin töistä jo puoliltapäivin osallistuakseni Valon VASU(varhaiskasvatussuunnitelma)-keskusteluun. Keskusteltavaa olisi ollut vaikka kuinka paljon, kuten näissä palavereissa tuppaa aina olemaan, mutta aika asetti tietyt raamit sille, kuinka pitkään yhtä aihetta kannatti käsitellä. Ryhmän elto kertoi päiväkotielämän sujuneen hyvin. Päivät ovat Valolle raskaita ja hän tarvitsee yli tuplasti unta arkisin verrattuna viikonloppuihin. Mutta Valo on enimmäkseen tyytyväinen päiväkodissa. Pikkuhiljaa päiväkodissakin on otettu käyttöön asioita tukemaan Valon oloa ja eloa päivän aikana. Aamupiiriin on otettu mukaan esinesymbolit ryhmän aikuisista ja lapsista, päiväjärjestys on myös tehty esinesymbolein. Kommunikointi on päiväkodissa hyvällä mallilla ja he ottavat nyt myös käyttöön Valon kommunikaatiokansion. Valolla menee päiväkodissa paljon paremmin kuin uskalsin kuvitellakaan vuosi sitten kun aloitimme päiväkotiin hakemisen.

Tänään myös epivastaanoton lääkäri soitti jättämästäni viestistä. Kerroin oireista ja lääkäri alkoi puhua ongelmista sydämessä... Hän lohdutti, että ei se ainakaan veritulppa ole kun turvotus vaihtaa paikkaa. Tajusin, että olin blokannut täysin kaikki ajatukset siitä, kuinka vakavaa turvotus voi pahimmillaan olla. Oma psyyke ei jaksa enää kuormittaa itseään ajattelemalla ikäviä vaihtoehtoja. Sydänongelmat eivät todellakaan kuulosta hyvältä ja olo on tällä hetkellä raskaan harmaa.
Sovimme, että lääkäri konsultoi eri alojen lääkäreitä ja soittelee ensi viikolla takaisin. Siihen asti me mittailemme Valon painon vaihtelua, jota kuulemma tarvitaan tarkempia arvioita varten. Kai sillä voidaan määrittää, kertyykö Valoon nestettä ja jos kertyy, kuinka paljon ja onko kertymisellä jotain samaa kaavaa noudattavaa aikataulua. Jälleen kerran ei auta muuta kuin odottaa ja katsoa, mitä elämällä on Valolle seuraavaksi tarjota...

Hyvää kannattaa odottaa?

Valon elämässä tapahtui tällä viikolla se merkittävä hetki, joka jokaisen taaperon elämässä on ennemmin tai myöhemmin. Nimittäin vaihtaminen isojen poikien sänkyyn. :) Aika oli lievästi sanottuna korkea, sillä Valon jalat alkoivat hipoa pinnasängyn pinnoja. Syy siihen, miksi sängyn vaihto venyi, oli siinä, että halusimme tilalle sähkösängyn. Sellaisen saa apuvälineenä. Kun jaksaa odottaa.

Yksi elämästä mehuja vieviä tekijöitä on Valon asioden järjestelyyn kuuluva byrokratia. Kun tehdään hakemuksia tuista, tarvitaan yleensä lausuntoja ja arvioita useammalta eri taholta. Esimerkiksi lääkäriltä (ja tähän saattaa vielä liittyä vaatimus tietyn alan lääkäristä, kuten neurologista, kehitysvammaisten kanssa työskentelevästä lääkäristä jne.), terapeuteilta tai jonkun muun ammattialan ihmiseltä.
Hyvä esimerkki elävästä elämästä on yrityksemme saada kylpyhuoneeseemme asunnonmuutostyönä kaupungin sosiaaliviraston vammaispalvelun kustantama remontti. Olisin halunnut prosessin liikkeelle jo noin vuosi sitten, mutta silloin odottelimme siirtymistä vammaispalvelun piiriin ja vammaispoliklinikan asiakkaaksi. Epävirallinen asiakkuus saatiin syyskuussa, virallinen asiakkuus vasta alle kuukausi sitten. Toimintaterapeutti kävi joulukuussa arvioimassa kylpyhuonetta rakennusmestarin kanssa. Kuukauden päästä rakennusmestari kävi uudestaan arvioimassa kylpyhuonetta isännöitsijän kanssa. Siitä muutaman viikon kuluttua rakennusmestari kävi arvioimassa kylpyhuonetta urakoitsijan kanssa. Lopulta saivat arvioitua tarvittavan remontin laajuuden ja toimintaterapeutti pääsi kirjoittamaan lausunnon tarvittavista muutostöistä. Minulle postitettiin kotiin monisivuinen lomake asunnonmuutostyön hakua varten. Sain viimein eilen täytettyä lomakkeen loppuun ja se pääsi postitettavaksi. Seuraavaksi varmaan odotellaan, että sosiaalityöntekijä tekee esityksen a, joka viedään työryhmän x arvioitavaksi. Tulee tuomio, voidaanko hakemamme remontti toteuttaa vai ei. Jos voidaan, en jaksa arvoida, milloin itse remontti alkaa saati on valmis.
Meillä on pieni kylpyhuone, jossa on kylpyamme suihkussakäyntiä varten. Kylpyamme on Valon kanssa hankala ja epäkäytännöllinen, joten haluamme sen pois. Ongelmana on, että vanhassa kerrostaloasunnossa ei ole kylpyhuoneessa kunnollisia, nykysäädösten mukaisia vesieristeitä. Kaupungin täytyy siis repiä kaikki lattiasta ja seinistä irti ja rakentaa vesieristeet. Se on harmillisen kallista.
Rakennusmestari, jonka tehtävänä kaupungin palveluksessa on tietenkin arvioida halvin mahdollinen remontti, yritti myydä meille ajatusta suihkukaapista, jolle vesieristeitä ei tarvitse rakentaa. Se olisi peittänyt kylpyhuoneen tuuletusikkunan. Kaikki kosteus ja vesihöyry olisi tullut kylpyhuoneesta muualle asuntoomme. Ei kiva. Vielä isompi ongelma olisi se, että suihkukaapissa apuvälineitä ei mahtuisi kääntämään kunnolla ja pesijälle ei jäisi paljoakaan liikkumatilaa kookkaiden apuvälineiden viedessä suurimman osan tilasta. Se nyt vaan ei toimi.
Joten haimme kylpyammeen poistoa ja vesieristeiden rakentamista. Saa nähdä, avaako kaupunki rahakirstunsa meille. Jos ei, meille on tiedossa kymppitonnin lisälaina, sillä kylppärin on pakko olla turvallinen ja ergonominen Valon kanssa toimiessa.

Mitä tulee alussa mainitun sähkösängyn tapaukseen, pyysin sitä jo syyskuussa. Joulukuussa pääsimme apuvälinelainaamoon sopimaan asiasta. Sänky odotteli yli kaksi kuukautta apuvälinekeskuksen varastossa, että joku ehtii kuljettaa sen meille.
Mutta pitäisi kai olla tyytyväinen, että ylipäätään saimme sähkösängyn lainaan. Lainaehtoja on kuulemma kiristetty, eikä sänkyjä myönnetä niin helposti.
Sähkösängyn tulo on helpottanut yöjärjestelyjä. Keskellä yötä heränneen 3-vuotiaan nostaminen ylös pinnasängystä ja hänen nostamisensa minun ja mieheni sänkyyn, raahamisensa omaan nukkumapaikkansa ja asettelu hyvään asentoon on melkoinen tapahtumaketju kun itse on hädin tuskin hereillä... Valo saattaa myös päättää aloittaa tuossa vaiheessa juttutuokion, jonka kestoa ei voi ennalta määritellä tai saada epilepsiakohtauksen. Joten kun Valon nykyisen sängyn saa nyt säädettyä juuri sänkymme korkeudelle ja kun sänkyjen välinen laita on irrotettu, Valon sänky on kuin luonnollinen jatke omalle sängyllemme, eikä siirtelyitä tarvita. Saan nukuttua hyvin, koska Valo on vieressäni, mutta samalla minulle jää itselleni kunnolla nukkumatilaa. Joten tässä tapauksessa voi kai sanoa, että hyvää kannattaa odottaa. Ja toisaalta... voisihan apuvälinekeskuksen toimintaa hienosäätää siinä määrin, että apuvälineen keskimääräinen odotusaika ei olisi yli 3kk.

Valo itse on pitänyt sängystään paljon. Ensimmäisenä iltana hän oli kauhusta jäykkänä, kun laskin hänet sängylleen. Ennen sänkyyn menoa hän oli kyllä hyvinkin polleana, kun kerroin, että hän on nyt niin iso poika, että pääsee isojen poikien sänkyyn. :) Nyt Valo kuitenkin on jo kotiutunut uuteen sänkyynsä ja uskaltaa liikkua estoitta ja tutkiikin isoa sänkyään käsillään.
Sähkösänky näytti alkuun todella ankealta ja ahdistavaltakin. Taas yksi konkreettinen todiste siitä, kuinka vakavasti sairas Valo on. Onneksi silmä tottui siihen nopeasti ja pehmoleluilla vuorattuna ja söpöllä päiväpeitolla varustettuna sänky näyttää siltä, että siinä on hyvä nukkua.

Kuulumisia helmikuun varrelta

Viikot vierivät hirvittävää kyytiä. Ensin on maanantai ja sitten jo torstai. Yritän mahduttaa Valo-äiti -aikaa iltapäiviin ja iltoihin samalla tavalla kuin esikoisenkin kanssa: ottamalla Valon mukaan kotihommiin. Valo nauttii paljon kokkaus-, pyykkäys- ja tiskihommista. Samalla se on luoteva tapa saada lisää yhteistä aikaa päiviin, vaikka myönnettäköön, että eihän Valon mukaan ottaminen kotihommia varsinaisesti helpota. Mutta, edellisen postauksen innoittamana: ei se haittaa. :)

Valo on keksinyt rattailla kulkemiseen hauskaa viihdykettä. Kun tie on muhkurainen sohjokökkäreistä ja rattaiden olematon jousitus takaa pomppivan kyydin myös Valolle, hän laulaa joko "aaaaaaaaa" tai "ääääääääää" ja on silminnähden otettu kun onnistuu tekemään hauskaa, intiaanihuudolta kuulostavaa ääntä rattaiden poukkoillessa ylös, alas ja sivuille.
Kommunikaatiokansion käyttökin on suorastaan "räjähtänyt käsiin", positiivisessa mielessä tosin. Valo on hiffannut idean, käyttää kansiota hienosti ja kertoo terapeuteilleen ja täällä kotona uskomattoman paljon asioita kansion avulla. Nyt voin oikeasti sanoa, että pystyn keskustelemaan Valon kanssa vastavuoroisesti, ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Yritin keksiä sanaa kuvaamaan, miltä se tuntuu, mutta kielen rajallisuus tulee vastaan. Upeakin kuulostaa tavattoman lattealta.
Seuraava haaste on saada kansio käyttöön päiväkotiin. En ole ihan varma, kuinka paljon ryhmän työntekijät ovat vielä löytäneet Valon kommunikointimahdollisuuksia ja kuinka paljon he tällä hetkellä antavat Valolle tilaa ja mahdollisuuksia keskusteluun ja vuorovaikutukseen "joo" ja "ei" -viittomien kanssa tai saako Valo esim. valita tekemisiään auditiivisen askelluksen avulla. Kuitenkin juuri Valon perusviittomien ymmärtäminen, jonkinlainen pohja sosiaalishaptisten merkkien käytöstä ja ennen kaikkea perustuntuma askellus-menetelmästä vaaditaan, jotta kommunikointikansiota pystyy aidosti ja oikeasti käyttämään siihen tarkoitukseen kun se on tarkoitettu. Ei mihinkään silloin tällöin kuntoutushetkissä tapahtuvaan toimintaan, vaan aitoon kommunikointiin päivän jokaisena hetkenä.

Epilepsia- ja refluksiasioissa ei ole uutta  taivaan alla. Kohtauksia tulee suunnilleen joka ikinen tunti ja refluksi ärtyy välillä enemmän, välillä vähemmän. Viime sunnuntaina Valo oksensi kahdeksan kertaa, mutta enimmäkseen päivät selvitään pelkällä pulauttelulla.
Viime viikolla juttelin neurologin kanssa puhelimessa. Kävimme tammikuussa epilepsiakontrollissa samaisen lääkärin luona ja nyt lääkäri soitti lääkenostojen vaikutuksista ja Valon verikokeista, Valolla kun on jatkuvasti jotain häikkää jossain veriarvossa. Kuultuaan, että lääkenostoilla ei ole ollut vaikutusta muuhun kuin yöunien huonontumiseen, hän totesi, että eipä enää tehdä lääkitykselle yhtään mitään ja haluatteko tulla vielä ennen kesälomaa käymään. Toisin sanoen kädet on nyt nostettu pystyyn, epille ei voi tehdä enää mitään, kaikki lääkkeet on kokeiltu ja mikään ei auta. Looginen lopputulos: seurantaa harvennetaan. Se tuntuu absurdilta kun lapseni kohtailee lähes jatkuvasti, mutta toisaalta, en minäkään kyllä jaksaisi siellä polilla ravata enkä kierrättää yhä uudestaan ja uudestaan erilaisina komboina niitä useamman vuoden meillä pyörineitä lääkkeitä.

Flunssaa on myös kestänyt useamman viikon. Se ei kehity pahemmaksi, mutta ei paranekaan. Nenä valuu, keuhkot rohisevat, yskittää kovaa ja kumeasti. Valo on silti jaksanut hyvin. Eilen aamupäivällä Valon fysioterapeutti viestitti jo töihin: "Valo ei ole oma itsensä eikä voi hyvin". Iltapäivällä päiväkodista soitettiin, että poika itkee koko ajan. Valolla olikin illalla pientä lämpöä.
Tänään olemme siis viettäneet sairaslomapäivää, vaikka Valo onkin ollut melko hyvävointinen, eikä kuumettakaan ole ollut. Päiväunia napero on tosin nukkunut jo kohta tunnin ja se on harvinaista näin kotioloissa! Aamulla kun kerroin, että tänään Valo saa olla äidin kanssa kotona lepäämässä, Valon kasvoille levisi autuas hymy. Sen jälkeen hän viittoikin jo päättäväisesti: "puuroa". Jos ei kerran mennä päiväkotiin, jossa aamiainen yleensä tarjoillaan, niin pöperöä pöytään ja sassiin. :) Aamupäivällä Valo halusi lukea kirjoja ja jaksoikin kuunnella satuja lähes tunnin ajan, valiten aina itse sen kirjan, jonka halusi kuunnella.

Viikonloppuun laskeudutaan siis rauhallisissa lepäilytunnelmissa. Ei tee pahaa äidillekään. Oikein hyvää ystävänpäivää kaikille!

Helppouden etiikkaa

Usein minulta kysytään, että miten jaksat tehdä Valon kanssa noin. Eikö se ole vaikeaa. Juu, onhan se. Mutta kolmen vuoden aikana on kertynyt perspektiiviäkin siitä mikä on vaikeaa ja mikä ei. Monien asioiden vaikeusaste on kokenut aika dramaattisen muutoksen. Ulkovaatteiden pukeminen Valolle ja bussiin hyppääminen päästäkseen paikasta a paikkaan b ei ole vaikeaa. 18-kiloisen lapsen rattaiden työntäminen sohjossa ei ole vaikeaa. Suujumpan tekeminen päivittäin ei ole vaikeaa. Kommunikaatiokansion käyttämisen opetteleminen ei ole vaikeaa. Herätä joka aamu siihen todellisuuteen, että lapseni sairastaa etenevää sairautta, se on vaikeaa. Nähdä lapseni sätkivän hallitsemattomasti epilepsiakohtauksen aikana, sekin on vaikeaa.

Voi myös kysyä, miksi elämän pitäisi aina olla niin helppoa? Onko se, että elämä on helppoa, itseisarvo? Mitä jää jäljelle, jos kaikki elämässä on helppoa ja nopeasti ohi? Ihmisen jano helpottaa elämäänsä on johtanut aikamoiseen liutaan sivuvaikutuksia. Maapallo on raiskattu. Ihmiset sairastuvat enenevissä määrin elintasosairauksiin kuten allergioihin, vaikeaan ylipainoon, diabetekseen ja sydäntauteihin sekä syöpiin... Toisella puolella maapalloa lapset tekevät orjatyötä, jotta joku muu voi saada halpaa suklaata ja t-paitoja. Voi olla pohdinnan arvoista kysyä miksi ylipäätään pyrimme helpottamaan kaikkea? Mikä on maali, täydellinen tekemättömyyskö?

Toki on hetkiä, jolloin sinänsä pienet ja mitättömät asiat tuntuvat ylitsepääsemättömän vaikeilta. Joskus kun saa seitsemännet oksennukset sinä päivänä päällensä, tuntuu, että ei jaksa enää yhtään mitään. Että nyt tuli seinä vastaan, meikä pakkaa ja huutaa ovelta heipat, jääköön joku muu hoitamaan tätä showta. Tai kun Valo ilmoittaa viidennen kerran tunnin sisällä, että on kakkahätä ja pitää jälleen kerran jaksaa riisua se jo melko painava lapsi, asetella se potalle, odotella ja hoitaa taas vaipat ja pökät päälle. Noina hetkinä kuitenkin tiedän, että minun on tehtävä niin kuin on oikein eikä niin kuin minulle olisi helpointa. Mietin, miten haluaisin itseäni kohdeltavan samassa tilanteessa. Housuihin ulostaminen ei ole ihmisarvoista, jos sille on olemassa vaihtoehto. Siispä vaikka olisinkin väsynyt, enkä jaksaisi enää kertaakaan viedä Valoa potalle, tiedän, että minun on pakko, koska se on oikein. Tee muille mitä itsellesi haluaisit tehtävän -logiikka on ollut minulle monia kertoja se tsemppaaja, jonka avulla jaksan hoitaa lastani. Valon kohdalla inhimillinen ja rikas elämä vaatii Valon elämässä olevia ihmisiä valitsemaan toisinaan vaikeitakin polkuja.

Vastapainoksi jotain hyvää

Mollivoittoisen arjen keskellä tarvitaan välillä vähän duuriakin. Freesiä näkökantaa ja piristysruiskeita. Joskus viime syksynä näin tv:stä reportaasin, jossa pariskunta, joista molemmat olivat sairastuneet vakavasti, kertoi elämästään ja siitä, miten he jaksavat jatkaa. He olivat päättäneet, että jokaisesta päivästä tehdään jollain tapaa spesiaali, että jokainen päivä ansaitsee oman pienen hetkensä, joka nostaa sen arjen yläpuolelle. Ajattelin, että tuossapa kiva idea ja loistava näkökulma elämään.

Tuolla pariskunnalla oli yksi etu: he pystyivät määräämään omasta ajankäytöstään ja elämään tavallaan vain itseään varten. Olen nimittäin yrittänyt kovasti miettiä, miten meidän päiviimme voisi saada juhlan tuntua. Toteuttaminen on haasteellista ensinnäkin jo siitä syystä, että Valon, esikoisen, mieheni ja minun spesiaalit jutut ovat jokaisella erilaiset. Toisinaan sitä on niin kertakaikkisen väsynyt, ettei myöskään jaksa yhtään mitään ylimääräistä. Edes mitään kivaa. Päivän ainoa tavoite on päästä nukkumaan.

Olen silti yrittänyt vaalia ja viljelläkin ideaa. Otan sanomalehden joka päivä mukaan siltä varalta, että Valo nukahtaa bussissa, jolloin minä vietän päivän spesiaalihetken lukiessani rauhassa. Saattaa kuulostaa arkiselta sen korvaan, jolle joka-aamuinen sanomalehden aukaisu on itsestäänselvyys, mutta minulle se ei ole. Miehelle olen luvannut muistaa pysähtyä halaamaan häntä joka päivä. Väsymyksen ja huolen sekä murheen keskellä toinen unohtuu helposti. Kumppanin läheisyyskin on juhla-asia arjessa, jossa syliä kuormittaa lähes jatkuvasti kotona ollessani pieni 3-vuotias ukkeli.

Useimmiten spesiaalin järjestäminen vaatii hieman. Ei paljoa, mutta vaivannäön vaivan. Spesiaalia voi olla, että keskellä tympeintä keskiviikkoa katan ruokapöytään juhla-astiat ja syömme illallisen niistä. Kevään edetessä se voi olla sitä, että syömme aamiaisen parvekkeella. Esikoinen saa omat voimauttavat hetkensä vähintään kerran viikossa, kun joko mies tai minä järjestämme hänelle jotain kahdenkeskistä. Mennään leffaan, luistelemaan, parkour-halliin... Tekemisvuorot on jaettu joka toinen minulle ja joka toinen miehelle. Ja ne on jaettu siksi, että muutoin ei tule lähdettyä ellei sitä ole erikseen sovittu.

Eilinen sunnuntai oli loistava arjen nostattaja. Heräsimme toki Valon kanssa viideltä (yritin epätoivoisesti kääntää asian positiiviseksi ja ajatella, että tuleepahan vapaapäivään ainakin tunteja, vaikka en kyllä ihan onnistunutkaan vakuuttamaan itseäni). Mutta Valo valitsi aamupäivällä puuhakseen vesileikin ja jaksoi loiskutella vähintään tunnin. Oi sitä riemua ja iloa pikkumiehen silmissä! Iltapäivä oli varattu vertaistuelle. Kävimme näkövammaisten lasten ja heidän vanhempiensa vertaistukitapaamisessa Pitäjänmäessä. Tämä oli ensimmäinen kertamme kyseisen porukan tapaamisissa ja yllätyksekseni törmäsin siellä tuttavaperheeseen vuosien takaa, ajalta, jolloin esikoinen oli pieni. Tuollaiset sattumat ovat minulle henkilökohtaisesti elämän parhautta, kertakaikkiaan koen ja näen niissä sellaisiakin merkityksiä, joita kaikki muut ehkä eivät näe. Samalla nähtiin muitakin rakkaita tuttuja ja ainakin itse sain tapaamisesta valtavasti tsemppiä ja positiivista mieltä arjessa taapertamiseen.

Tämän päivän spesiaalia ei tarvinnut kaukaa etsiä: olemmehan päässeet jakamaan kämpän nimipäiväsankarin kanssa. :)

Tänään en kuunnellut lastani

Tänään olin normaalin tapaan Valon kanssa aamupesulla kylpyhuoneessa. Normaaliin tapaan laskin hänet lattialle hetkeksi hakeakseni makuuhuoneesta vaatteeni. Normaaliin tapaan Valo esitti vastalauseensa. Selitin olevani poissa vain hetken ja puihkahdin makuuhuoneen vaatekaapille. Valo kiljui lujaa ja korkealta. Huikkasin vaatekaapin uumenista tulevani pian. Ärsytti taas kun ei saanut minuuttiakaan keskittyä itseensä. Sitten alkoi kuulumaan kakomista ja kurlutusta. Olin kylpyhuoneessa ennen miestäni, joka oli huomattavasti lähempänä. Valon kasvot olivat oksennuksessa. Kylpyhuoneen matto oli oksennuksessa. Oksennusta pulppusi jatkuvasti Valon suusta.

Toimintakykyni akuuteissa paniikkitilanteissa on testattu Valon toimesta useampaan kertaan. Tälläkin kertaa hätäännys ja ahdistus tulivat vasta myöhemmin, sitten kun Valo oli saatu pystyasentoon ja loppu vatsansisältö oli päätynyt syliini.
Tunsin kokonaisvaltaista epäonnistumista äitinä. Vanhemmuuden tärkein tehtävä lienee pitää lapsensa hengissä ja kuulla hänen avunpyyntönsä. Tänään en kuullut Valon pyyntöä. Vaikka jälkeenpäin ymmärsin ihan selvästi, että Valo yritti pyytää apua ennen oksennuksen tuloa. Saman äänen olen kuullut niin monta kertaa aikaisemminkin ennen kuin Valo oksentaa. Ja silti en tunnistanut sitä. Silti en mennyt apuun kun lapseni pyysi.