Lapsena ja nuorena pidin päiväkirjoja, jotkut niistä ovat kuvauksia elämästäni, jotkut lähentelivät fiktiivisiä kuvauksia elämästä, jota olisin halunnut elää. Aikuisiällä en ole päiväkirjaa pitänyt, ellei sellaiseksi lasketa netissä pidettyä blogia, jota lähes kukaan ei lukenut...
Nyt koen tarvetta kirjoittaa, koska ahdistaa. Minun on vaikea puhua miehelleni, ehkä siksi, että pelkään, että jos kerron pelkoni ääneen, ne kenties realisoituvat... Jonnekin on pakko purkaa, muuten mielenterveys alkaa rakoilla. Ehkäpä tämä kotiäitiys ja kotona kykkiminen saa minut vain vainoharhaiseksi.
Huoleni koskee Valoa. Valo syntyi kuukauden etuajassa, olisi nyt reilu 4kk, jos olisi syntynyt täysiaikaisena. Aika pieni siis vielä! Valo ei oikein tunnu kehittyvän. Hän ei ole juurikaan kiinnostunut leluista tai ainakaan niihin tarttumisesta. Se on kai päähuolenaiheeni. On Valo muutenkin "jäljessä": ei käänny juuri kyljelleen, eikä nosta päätä mahallaan. Ei naura, ei jokella da-da-da tyyppisesti. Ei ole löytänyt varpaitaan.
Valo on ihana poika, hymyileväinen ja juttelevainen. Toisinaan vaan ahdistaa, kun tuntuu että kehitys junnaa paikallaan. Minä tarjoan leluja päivästä toiseen, odotan ja toivon ja Valo kuukaudesta toiseen jatkaa makoiluaan. Se on turhauttavaa! Ajattelen, että eikö pienen vauvan kuuluisi "kehittyä silmissä"?! Ehkäpä tällä kaikella testataan vain kärsivällisyyttäni...
Neuvolassa Valon kehitykseen ei ole puututtu, mutta eipä se täti hirveästi ole kehitystä tutkinutkaan. Itse pelkään CP-vammaa tai muuta vammaa. Elämä saisi silloin ihan erilaisen suunnan... Tiedän, että Valo on vielä pieni ja ehkä huoleni on myöhemmin naurettava - toivon, että se on sitä!
